Saavuin torstai-iltana Roncesvallesin kylään mutkaisen bussimatkan jälkeen. Jo Pamplonan bussiasemalla tutustuin kolmeen Menorcan saarelta tulleeseen vaeltajaan ja Roncesvallesissa menimme heidän kanssaan samaa matkaa majataloon. Sain majatalolta vihkosen, johon matkan aikana kerätään leimoja kahviloista, kirkoista ja majataloista. Jokaiselta päivältä pitäisi olla yksi tai mieluummin vielä kaksi leimaa, jotta vaeltaja voi Santiagossa niiden avulla todistaa kulkeneensa koko matkan.
Ensimmäisenä vaellusaamuna lähdin kulkemaan kahdeksan aikoihin auringon noustessa. Aloitimme matkan neljän tytön porukassa, johon kuului minun lisäkseni yksi kanadalainen tyttö, yksi ranskalainen tyttö ja yksi etelä-korealainen tyttö. Lopulta minä ja kanadainen Maïna kuljimme koko päivän samaa matkaa Zubiriin asti. Päivän matkaksi tuli 22 kilometriä. Matkalla tuntui, että olisi innostanut kävellä reippaamminkin, mutta ensimmäisinä päivinä kannattaa yleisesti vähän jarrutella. Kroppa ei nimittäin ole vielä välttämättä samassa vauhdissa kuin mieli. Kävimme matkan aikana rauhassa kaakaoilla ja pidimme muutamia evästaukoja polun varrella. Illalla olin kuitenkin väsynyt ja huomasin toisen pohkeeni kiristävän hieman. Ensimmäisen päivän maisemat olivat kauniita ja sää sen verran aurinkoinen ettei takkiakaan tarvinnut vaan pärjäsi t-paidalla ja fleecellä. Reitti kulki kukkuloilla ja ympärillä näkyi vähän väliä lehmiä ja lampaita. Vaeltajan pitikin olla huolellinen porttien sulkemisen kanssa, sillä reitti kulkee välillä laidunmaiden läpi.
Perjantaiaamu alkoi kylmempänä kuin torstai, mutta koko päivän sää pysyi silti sateettomana (n.15C). Välillä tuuli melko kovasti, mikä viilensi mukavasti kävellessä. Päätin kävellä päivän ihan omassa rauhassa, joten lähdin liikkelle hieman ennen muita. Matkan varrella juttelin muutamien paikallisten kanssa ja kuljin muutaman kilometrin samaa matkaa espanjalaisen vanhemman miehen kanssa, joka oli tullut valokuvaamaan vaellusreittiä. Arren kylässä pysähdyin seuraamaan perheväkivaltaa vastustavaa tapahtumaa, jossa kylän naiset tanssivat kansallispuvuissaan ja pitivät puheita. Päivä sujui nopeasti ja ennen kuin huomasinkaan (kirjaimellisesti: jouduin kysymään vastaantulijalta olenko jo nyt Pamplonassa!) olin Pamplonan kaupungin muureilla. Matkaa tuli myös tänään 22 kilometriä.
Nyt illalla kävin kaupungilla kävelemässä hieman ja samalla ruokakaupassa. Teimme kanadalaisen tytön kanssa yhdessä ruokaa ja istuimme illan keittiössä viiden hengen vaeltajaporukalla. Täällä on yllättävän paljon vaeltajia! Luulin, että tähän aikaan vuodesta vaeltajia olisi liikkeellä vain muutamia päivittäin, mutta nytkin majatalossa on noin 10 vaeltajaa. Lihakset tuntuvat nyt kahden päivän jälkeen melko väsyneiltä, mutta muutaman päivän kuluttua kroppa alkaa taas tottua menoon. Tuntuu mukavalta vaeltaa. Nyt nukkumaan, kello on jo 8.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti